hulluuus se on korvaamaton..

hahahahaha kirjoteltii jennin kans viime yönä kauhutarina... neiti oli taas ajoissa.. Sillä oli aamukasiks kouluu meno ja silloi piti palauttaa äikän aine :D ja sen piti siis olla se kauhutarina. nooo, Jenni tuli mun tykö ja pyys apua... :D Katsku pääs vauhtii ja innoissaa hyppi ja selitti "JOOO JA SIT SIIN KÄY NÄI JA NÄI JOO!!!! VÄHÄ HYVÄ, JOO JA SITTE SIIHE TULEE SE JA TÄÄ!!! JOO JA SITTE.." ja joka kerta Jenni katto mua silmät pyöreenä ja sanattomana :D hetken kuluttua "SÄ OOT NERO" ja alko kirjottaa :DD::D:D:D:DD voivoi oli hauska yö... :D

 Nensku siis kirjotti tämän:

Kuolema kutsuu luokseen

Hänen silmiinsä osui jotain kiiltävää. Se oli jokin pieni esine, ehkä metallinpala, joka heijasti hetken taskulampun valoa, mutta katosi sitten yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin. Kun Angela astui varovasti ränsistyneelle puiselle porrastasanteelle, se päästi hiljaisen narahduksen, aivan kuin se olisi voinut pettää alta. Portaat johtivat vankalle ovelle. Tyttö empi hetken ennen kuin uskalsi koputtaa.

   

Koputus jäi kaikumaan ilmaan. Oven lukko kolahti. Ovi alkoi hitaasti aueta äännähdellen kiivaasti erilaisia ääniä, jotka nekin jäivät vain leijailemaan hänen ympärillensä, kaikumaan yhä kauemmas hänen takanaan mutkittelevaa metsäpolkua pitkin pimeyteen. Oven aukeneminen loppui, samoin äänet. Kynnyksen toisella puolen oli yhtä pimeää kuin metsän varjoissa, siellä minne täysikuun kirkas valo ei yltänyt. Angelan himmenevän taskulampun pieni valaistus ilmiantoi kaksi kiiluvaa silmää.

Korppi rääkäisi kammottavan melodian, joka ei oikeastaan kuulostanut miltään. Silti vastapainoksi sille Angela kiljaisi kuin vastauksena rääkäisyyn vähintäänkin yhtä kammottavasti. Tyttö puristi vaistomaisesti rypistynyttä kirjettä taskussaan, joka hänet oli kartanolle tuonutkin. Korppi lennähti pois piilostaan, näyttäytyi Angelalle ja katosi sitten takaisin sisälle. Angela vastaanotti näyttäytymisen kutsun merkkinä ja asteli mummonsa kirjeestä rohkeutta saaneena korpin perään. Ovi loksahti kiinni, ja tyttö kuuli vielä vaimean lukon naksahduksen ennen kuin kaikkialla oli hiljaista.

Hiljaisuuden lisäksi oli pimeää. Ainoa valonlähde tuli Angelan taskulampusta, jonka patterit käyttivät viimeisiä voimiaan tuottaakseen valoa. Angela käytti hyväkseen sen ajan, mitä oli jäljellä. Hän veti kirjeen taskustaan ja alkoi lukea sitä.

   

”Rakas Angela. Vaikka kuolemastani ei pitäisi olla pitkä aika, koska pyyntöni mukaisesti oletan, että luit tämän heti samaisena päivänä kun oli hautajaisenikin… minulla on silti sinua jo nyt ikävä. Toivottavasti muistat ohjeeni, ja tulet vanhaan kartanoon etsimään totuutta, sitä salaisuutta jonka halusin sinulle säästää – ”

    

Valo katosi. Angela ei nähnyt enää lukea, ja yhtäkkisen pelon takia hän unohti, mitä kirjeessä luki. Hän oli nimittäin lukenut sen hautajaispäivänä. Tänään oli määrä tulla kartanoon… mutta miksi? Sitä hän ei muistanut.

Mustanpuhuva korppi päästeli taas rääkäisyjä. Karheita, pelottavia rääkäisyjä. Se puhui outoa kieltään, luuli Angelan tajuavan… Itse asiassa tiesi, koska tyttö päätti seurata kiiluvia silmiä kartanon eteisestä seuraavaan huoneeseen, ilmeisesti keittiöön. Sinne kajasti kuun kautta auringon valoa. Kuu oli täysi, ja se loi pelottavaa tunnelmaa taloon, sillä se näkyi matalalla puiden lomasta suoraan muovisista ikkunoista sisään, joiden edessä oli vanhoja reikäisiä lakanoita ikään kuin verhoina.

Korpin varjo lehahteli paikasta toiseen, ja hetken sen perässä juostuaan Angela törmäsi oveen. Ovenkarmit olivat peittyneet lähes kokonaan hämähäkin seittiin, ja koska Angela niitä sotki käsiinsä, löysi hän pian itsensä kiljumasta pimeässä pari hämähäkkiä käsissään. Eikä hänen araknofobiansa helpottanut asiaa yhtään. Angela hyppi ja huusi, ja pelkästi suunnattomasti, kunnes yhtäkkiä, ihan tuosta vain, ne katosivat. Niitä ei enää ollut.

Angelan sydän jyskytti tuhatta ja sataa, ehkä kovempaa. Vasta korpin rääkäistyä varmaan jo kymmenennen huutonsa Angela tajusi, että on jatkettava totuuden etsimistä – kuten mummo oli kirjoittanut. Vaikka pelkoa hämähäkkien uudelleen ilmestymistä ei voinut ohittaa, Angelan oli pakko avata ovi, josta myös seitit olivat kadonneet.

Sekin ovi narisi. Narisi vielä narisemisen jälkeenkin. Kun Angela huomasi, että huone kylpi kuun valossa, hän uskalsi astua sisään - ja kiljui taas. Nyt hän toivoi, ettei olisi tullut koko taloon ollenkaan. Huoneessa odotti röykkiö ihmisten tai eläinten luita, luultavasti ihmisten, nimittäin niiden vieressä oli kuivuneen veren peittämä pää. Se oli irti ruumiista, lähellä luita. Se, miten se ei ollut jo muuttunut pelkäksi pääkalloksi, jäi täysin mysteeriksi. 

Toiseen oveen hän reagoi heti, vaikka ei itse ovea nähnytkään: kynnys oli poissa, mutta sen tilalta näkyi kirkkaanpunainen valo, joka tuli huoneesta. Kuka hullu oikeasti menisi avaamaan oven? Ei ainakaan Angela. Hän halusi pois. Tekisi mitä vain sen puolesta, että pääsisi kartanosta pois. Mutta se ei ollutkaan Angela, joka avasi oven. Korppi oli tullut taas rääkymään jo käheämpää ääntä, se oli kuluttanut sen jo melkein olemattomiin. Sillä varmaan oli pölyä kurkussa, se ei olisi mikään ihme. Ja silti, vaikka ei uskoisi korpin saavan niin jykevää ovea auki, ovi alkoi narista ja avautui lopulta täysin auki. Ja sitten se lipesi saranoistaan ja räsähti kartanon leveälle lattialle, joka ei tietenkään vanhana kestänyt oven painoa vaan antoi oven hajottaa sen siitä kohtaa rikki.

   

Sitä Angela ei sentään säikähtänyt kuollakseen. Totta kai hän säpsähti, kuten asiaan kuuluukin… Mutta varsinainen syy kiljumiseen oli oviaukon toisella puolella oleva verinen puunukke, joka roikkui katosta. Sen käteen oli sidottu lappu, jossa luki tummanpunaisella verellä kirjoitettu viesti: 

”Älä pidä minua hulluna. Kunnioita viimeistä toivettani ja mene tästä seuraavaan huoneeseen. Kiität minua siitä vielä.”

Angelan veret seisahtuivat ja väri pakeni kasvoilta, mutta hän kokosi itsensä ja päätti luottaa isoäitiinsä vielä tämän viimeisen kerran. Sydän hurjasti takoen Angela alkoi hiipiä kohti pikimustaa ovea, jota ei oikeastaan edes erottanut muusta seinästä. Mutta sattumoisin myös sen kynnyksen tilalla oli pitkä, kirkas valonsäde antaen pientä johtolankaa huoneen sijainnista.

   

Sitäkään ovea Angela ei itse avannut. Se aukesi itsestään hänen astuessaan oven eteen. Toisin kuin muut ovet, se ei narissut. Luottavaisin mielin hän asteli huoneeseen sisään. Hän luuli olevansa turvassa, ja pahaa aavistamatta sulki oven. Se laukaisi mekanismin, jonka seurauksena tytön takaa kuului aavemainen ääni. Angela kääntyi säikähtäneenä kannoillaan nähdäkseen kuinka verinen nainen tipahti hirtettynä hänen silmiensä eteen. Angela alkoi kirkua kovemmin kuin koskaan, ja samassa hänen jalkansa pettivät alta.

  

Kartanoon laskeutui pohjattoman syvä pimeys, kuutakaan ei enää näkynyt. Kuoleman hiljainen sointu täytti huoneen. Jostain kuului kuiskaus: 

”Odotinkin jo sinua.”

ps. tuska, koko päivän särkeny päätä :((((

pps. saatii joku villityskohtaus,,,,, tais iis iltavilli.....

14.12.
tsihihiih!

no hetkine, mitä tässä on?!!

!! voita!

PS. HOXHOXHOXHOXHOX!!! uuus toiminto hihiiii tuossa alhaallla! muistahan ruksia oikeat kohdat, ku oot lukenu! :)))